u/AdNeither925

Vuosikymmenen kestänyt ystävyys sai lopulta päätöksen, kun se ei vaan ollut enää kivaa. Olen itse asiassa monesti avautunut tästä ystävyydestä ja saanut neuvoksi aina vaan lähteä. Silti en sitä ikinä tehnyt. Kärvistelin, yritin, itkin, en viihtynyt, mutta silti halusin. Päätin aina että oli viimeinen kerta ja silti se aina jatkui. Tuntui miltei että hän oli ainut pala joka minut piti siinä minun vanhassa persoonassa jota en enää vain oikeasti ole, mutta taannuin sille tasolle aina uudelleen ja uudelleen.

Lopulta olin katkera. Ärsyttä nähdä instagrampostauksia, inhotti kun ei kysynyt voidaanko nähdä, ei ikinä keksinyt tekemistä ja minä rehellisesti kyynnistyin enkä enää vain halunnut sitten häntäkään ikinä yrittää kutsua muuhun kuin siihen kahville, joka tuntui aina niin tyhjältä.

Silti shokki ja ahdistus ja itku kun se päättyy. Vaikka hirveä huojennus, kuin pitkän toksisen parisuhteen päättäisi viimein. Ei se lopulta tuonut minulle kuin sen mahdollisuuden että ehkä joskus menee paremmin, mutta persoonina olimme aivan vastakohdat. Elin toiveajattelussa.

Kun tapasin muita ystäviä niin usein mieleen tuli kuinka erilaisia he ovat juuri hänestä, ehkä demonisoin kuvan hänestä päässäni mutta hän vain petti odotukset joka kerta. Kemiat ei kai vaan kohdanneet.

Eräs ystäväsuhde kariutui tuossa jonkun aikaa sitten. En ollut hyvä ystävä, olin raskas kun minulle oli omia ongelmia ja kaipasin hänestä aina jotain mitä hän ei ollut.

Niin paljon sydänsurua ja ahdistusta toi tämä ystävyys ja silti en tohdi päästä nyt yli siitä että se on ohi.

Minulla on aika pienet piirit ja tämä oli aikanaan yksi tärkeimmistä ystävyyksistäni. Ehkä roikun kiinni siinä illuusiossa.

Ensi oli helpotus, kun olen itsekin tämän ystävyyden päättämistä harkinnut miltei joka viikko. Silti nyt makaan sohvalla ja pyyhin kyyneliä ja ahdistaa.

Ehkä olen vain oikeasti älyttömän yksinäinen tapaus. 27v varmaan vielä voi rakentaa tärkeitä ystävyyksiä, mutta välillä herään että kaipaan niitä ehkä liikaa että pilaan ne niillä odotuksilla.