Yksinäinen olo mutta kykenemätön aloittamaan suhdetta.
Minulla on ollut pitemmän aikaa haaveena joku jonka kanssa viettää tätä elinkautista, mutta minä en näe mitään järkevää syytä aloittaa suhdetta. Lapsia en ole suunnittelemassa ja kaikki suurimmat tavoitteet mitä elämältä haluan on saavutettu. En siis näe että toisin mitään positiivista toisen arkeen, minulla ei ole elämässä juuri muuta sisältöä kuin nykyiset harrastukset. Kotityötkin tulee tehtyä silloin kun siltä tuntuu, kuitenkin työpaikka löytyy että laskut saa maksettua.
Ja sitten minulla on ongelmana toisiin ihmisiin suhtautuminen kun olen ulkosalla (kiitos Asperger...). Silloin kun minä olen vaikkapa baarissa tai kahvilla, olisin juuri silloin valmis tutustumaan johonkuhun, mutta kukaan ei tule juttelemaan minun kanssa. Kaikki on omissa porukoissaan tai keskittymässä omaan toimintaan.
Mutta sitten jos teen mitä tahansa muuta ulkona enkä halua että minua häiritään, sitten niitä lähestyjiä tuleekin olan takaa. Jotkut tulee suoraan kysymään onko minulla tyttöystävää, ja se saa minut vihaiseksi välillä. Minä haluan päästä vain paikasta toiseen tekemään sitä mitä olin suunnitellut.
Molemmat tapaukset aiheuttaa minulla sen että en suostu itse lähestymään. En baarissa koska muut tekevät omia juttujaan, enkä kadulla koska minä teen omia juttuja. Yhtälö vie minut joka kerta "mitä turhia" ajatukseen, ja sen takia välillä tuntuu että olen menetetty tapaus asian kanssa.
Vai olenko?