Miksi viiden minuutin tyhjä hetki tuntuu nykyään ongelmalta, joka pitää täyttää heti, eikä pieneltä tauolta, jonka aikana ei tarvitse olla hyödyllinen kenellekään tai millekään asialle?
Olin eilen kaksitoista minuuttia etuajassa ja istuin puiston penkille odottamaan. Puhelin oli jäänyt kotiin, kirjaa ei ollut mukana eikä lähellä ollut mitään asiaa, jota olisin voinut teeskennellä hoitavani.
Ensimmäiset kaksi minuuttia tuntuivat yllättävän epämukavilta. Aivan kuin olisin unohtanut tehtävän. Katsoin kelloa kolmesti, järjestelin takin taskuja ja luin saman kyltin ainakin neljä kertaa.
Sitten olo rauhottui. Katselin varista, joka yritti avata liian suurta leipäpalaa, ja kuuntelin kun joku harjoitteli trumpettia avoimen ikkunan takana. Siinä kaikki. Ei oivallusta, ei tuottavaa ajatusta.
Kun lähdin, tajusin etten ollut pitkään aikaan vain odottanut ilman että samalla teen jotain muuta. Milloin tavallisesta joutilaisuudesta tuli näin vaikeaa? Onko muilla sama, vai olenko kouluttanut oman keskittymiskykyni täysin pilalle?