Kaipaisin jotain näkökulmia, jotka saa tän ärsytyksen loppumaan..puoliso siis keski Suomessa kalareissulla viikon tai kaks. Varsinaisesti tää kyseinen kalaretki ei haittaa mutta vanhat kaunat nostaa päätään..tässä taustaa: ollaan oltu lähes 20 vuotta yhessä ja meillä on 2 teini-ikäistä lasta. Puoliso entinen alkoholisti mutta nyt ollu jo useamman vuoden raitis..mutta lasten ollessa pieniä, puoliso joi rankasti ja viikonloput meni niillä reissuilla, lomat sama juttu..millon mitäkin kalastus- ja ryyppyretkiä.. Itse olen koko tänä aikana ollut tasan kerran 4 yötä pois kotoa. Muuhun mulla ei ole ollut koskaan mahdollisuutta. Muutaman tunnin koira reenitkin vaati anopin apua kun puolisosta ei känniensä vuoksi juurikaan ollut apua lasten kanssa. Sitten puoliso "sai" aivovamman, ja juominen karkas käsistä aivan totaalisesti ja oikeastaan kaikki pyöri sen ympärillä, kunnes lopulta loppui haimatulehdukseen ja lähes kuolemaan. Nyt tosiaan ollut jo vuosia raitis ja aivan ihana ihminen (toisin kuin se ilkeä juoppo jota vuosia rakastin häntäkin).
Oma tilanteeni on se, että työtapaturman seurauksena jouduin aloittamaan opinnot täysin uudella alalla sekä ottamaan osa-aikatöitä sen ohelle, että jotenkin selviydymme..puolison "suuren" sairaseläkkeen vuoksi en ole oikeutettu mihinkään tukiin. Eli kaikki aikani ja energiani menee töihin ja kouluun jonka lisäksi hoidan paljon asioita kotona, koska puoliso ei aivovamman vuoksi jaksa/kykene enää kaikkeen.
Nyt en meinaa millään päästä yli tästä 3 vuotiaan "epistä!" kiukusta. Kun puolisoni oli juoppo, hoidin kaiken ilman mahdollisuutta hengähtää. Nyt kun hän on raitis, ihana aivovamma potilas, löydän itseni taas samasta tilanteesta. Tiedän ja järjellä ymmärrän, että ei ole puolisoni vika, että minulla ei ole mahdollisuutta ottaa viikon tai kahden irtiottoa arjesta ja hengähtää mutta se ei nyt näköjään auta tähän vitutukseen.🙈 3 vuotias sisälläni vetää niin järjetöntä itku-potku-raivaria että "miks toi saa mut mä en koskaan" että ei mitään järkeä. Oi järjen ääni, missä olet?