Pohdintaa ja purkautumista lapsuudesta
En tiedä mihin kirjoittaisin, mutta ehkä tänne voi hieman purkaa mieltä ja pohdiskella.
Olen vähän päälle parikymppinen nuori aikuinen ja aika tosi hukassa tulevaisuudesta. Ammattikoulun jälkeen oon pyöritellyt mielessä korkeakouluja, haluaisin todella opiskella lisää, mutta mikään ala ei kiinnosta, mikään ei innosta, en näe itseäni missään. En haaveile perheestä, en lapsista, mutta toisaalta haluaisin, että minulla olisi halu rakentaa perhe tulevaisuudessa. Olen mielestäni tietyllä tapaa romantikko, mutta tajusin vasta, että en koskaan ole edes haaveillut esim. naimisiin menosta tai edes pysyvästä/vakaasta parisuhteesta. Olen töissä tällä hetkellä, mutta töihin liittyen en osaa sanoa mitään, mitä toivoisin tulevaisuuden työltä, missä näkisin itseni, mitä tavoittelen tms. Tämmönen sama kaava toistuu todella monessa elämän osa-alueessa, että en osaa kuvitella, tavoitella, tai edes unelmoida/haaveilla mistään.
Tiedän, tää on normaalia ja yleistä, varsinkin tässä iässä. Kuitenkin tämä mietityttää mua paljon ja pohdin paljon, mistä tää kaikki voisi johtua. Olispa niin, että parissa osa-alueessa en osaisi sanoa mitä haluan, mutta tuntuu, että en osaa sanoa MISTÄÄN ”elämän osa-alueesta” yhtään mitään.
Niin kuin sanoin, oon alkanut miettimään lähiaikoina, että mistä tää johtuu. Oon miettinyt lapsuutta ja nuoruutta, mun perhettä jne. ja oon hoksannut yhen jutun:
aina, kun ihan hyvällä mielellä keskustellaan vanhempien kanssa (lähinnä ehkä äidin) mun lapsuuden ”kommelluksista” ja asioista, joissa on jokin negatiivinen sävy ja en ole esim. onnistunut sillon lapsuudessa jossain, niin mulle on sanottu, että
”no sää et sillon tehnyt asiaa x niin annettiin olla” tai ”sulle sanottiin asiasta x, mutta et ottanut kuuleviin korviin niin annettiin olla”
eli ”vastuu” vieritetään minulle, joka oli silloin lapsi.
Tänään keskusteltiin sattumalta asiasta ö, joka olisi pitänyt hoitaa lapsuudessa (9-12 vuotiaana) kuntoon, koska se vaikuttaa nyt aikuisena. Asian hoitaminen silloin aloitettiin, mutta en suostunut siihen ja se ahdisti mua, joten asian hoitaminen lopetettiin. Nyt äiti kertoi nauraen, että rikoin asian x koska kapinoin niin paljon tätä asian hoitamista vastaan ja sanoi vielä mulle vitsillä, että itseppä et hoitanut, joten he vanhempina luovuttivat. Ensinnäkin tästä valtasi jotenkin tosi tosi surullinen olo, enkä pääse tästä yli. Tekee pahaa, että vielä aikuisena joudun ”kantamaan vastuuta” lapsuuden minusta, joka on ollut lapsi, eikä ole voinut, eikä ole kuulunut olla vastuussa itsestään.
Mutta miksi pohdin näitä asioita yhdessä on se, että hoksaan, että lapsuudessa, asioissa jotka ei ole minulta / minun kanssa / minuun liittyen hoituneet, ovat vanhemmat yleensä luovuttaneet. En muista, että olisi TERVEELLÄ TAVALLA esim. hieman kiristetty tai lahjottu (karkki, kiva tekeminen, pikku raha tms). En tarkoita, että kiristämisen/lahjomisen pitäisi olla normaalia tai mikään keino, että asiat tapahtuu, mutta ehkä sillon tällöin lapsen kohdalla se voisi tuottaa jotain hyvää. Ja, kun en muista, että näin olisi tehty koskaan vaan aina on luovutettu ja sanottu, että ”no annetaan olla” ”ei sitten” tms. Eli vanhemmat ovat aina ns luovuttaneet. Nyt kun mietin, niin ei ole oikein yritetty ilman lahjomista tms edes normaalisti positiivisella asenteella tsempata.
Väkisin mietityttää, että olenko oppinut lapsuudesta vahingossa jonkun ”mallin” että asiat vain menee, miten menee. En ole sisäistänyt sellaista, että jos teen/työstän asiaa y, voin saavuttaa asian x. Ehkä tämä myös estää jotenkin unelmoimasta. Ehkä olen tietyllä tapaa luovuttanut jo aikaa sitten kaiken kanssa. Ja olen ja menen vain ns sumussa. Huoh, en tiedä..
Teidän muiden ajatuksia? Mielipiteitä? Vertaistukea? Saa antaa <3