Olen ollut huono ihminen, enkä tiedä miten jatkaa eteenpäin.
Aloitetaan taustoilla: Olen 18- vuotias abi, ja valmistuin juuri ylioppilaaksi. Lukuloman alettua ja etenkin kirjoitusten jälkeen olen luppoajalla alkanut pohtia syvällisemmin omaa historiaani. Toivottavasti tää ei ole liian tunnistettava teksti.
Ainakin tulee paljon asiaa…
Alakoulussa olin tavallinen, liikunnallinen lapsi. Kasvoin sisarusparven keskellä ja lapsuuteni oli turvallinen ja tasainen. Muistan jo alakoulusta kertoja, kun olen itse ollut ilkeä ja minulle ollaan oltu ilkeitä. Näistä olen pyytänyt ja saanut anteeksi, enkä itse kanna kaunaa kenellekkään. Olin alakoulun loppuessa kaksitoista, joten on helpompaa olla armollinen ja ajatella, ettei lapsi tiedä paremmin. Otettakoon silti huomioon, että koska olen kyennyt ikäviin tekoihin (nimittelyyn jne) jo näin nuorena, en voi syyttää myöhemmistä tapahtumista olosuhteita.
Varsinainen otsikkoon liittyvä tarinani alkaa seitsemänneltä luokalla. Muutin lähikuntaan vanhempien perässä, ja vastustin hanakasti muuttoa. Uudessa koulussa olin tietenkin totaalisen yksin, ja vastikään masennusdiagnoosin saanena en ollut kovin avoin uusille ihmisille. Meninkin aina tilaisuuden tullen vanhaan kotikuntaan tapaamaan parhaita ystäviäni. Nämä ystävät ovat edelleen samalla statuksella elämässäni, enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Koin koulussa olevani ulkopuolinen, ja aloin purkaa sitä muihin. Nauroin ainoan kaverini mukana toiselle tytölle ja toista haukuin somessa, koska koin hänet jotenkin epäkorrektina henkilönä ja hain hyväksyntää olemalla ”parempi”.
Sitten kuvioon astui uuden paikkakunnan kaveriporukka. Alkoholia, kannabista, bileitä, vanhempia miehiä ja toisille naureskelua. Olin tällöin mukana erään tytön haukkumisessa, joka joutui muuttamaan pois koko kunnasta. Samaan aikajaksoon lukeutui monia vaikeita tapahtumia: jouduin raiskauksen uhriksi ja annoin kaverilleni vahingossa päihteitä, joista hän joutui sairaalaan. Koulussa aloin olla ilkeämpi ja ikävämpi: erääseen nuoreen kohdensin useita passiivisagressiivia kommentteja ja haukkumista, koska hän oli mielestäni uhka: liian kaunis, liian pidetty. Jos joku sanoi minusta yhden ilkeän asian, saatoin jatkaa hänen haukkumistaan selän takana pitkään ja esim. salakuvata toista. Yksittäiset muiden kommentit toimivat minulle kimmokkeena aloittaa vuoden vihakampanja. Välillä otin salaa kuvia luokkalaisteni asuista ja nauroin niille, jaoin eteenpäin heidän somepostauksiaan ja hihittelin niille. Ajoilta ei jäänyt yhtään pysyvää ystävää, syystäkin.
Kunnassani on yksi lukio, josta tunsin jo suuren osan oppilaista. Lukion alettua pääsin hetkeksi mukaan kaveriporukkaan, joka ei kuitenkaan hyväksynyt uutta jäsentä. Aloinkin loogisesti haukkumaan heitä selän takana, vaikka samalla koetin yhä kaveerata heidän kanssaan. Kaksinaamaisuuteni selvisi pian ja vaihdoin porukkaa häntä koipien välissä. Samoilta ajoilta muistan jonkun humalaisen riidan jonka yhteydessä haukuin puolitutun tytön maanrakoon. Se hävettää yhä. Lukiossa meni kaksi viimeistä vuotta paremmin, ja löysin itselleni pari pysyvää ja rakasta ystävää.
Vasta lukion loputtua olen kuitenkin alkanut tekemään syvällistä arviointia omasta käytöksestäni. Olen ymmärtänyt, että ikävä käytökseni on luultavasti jättänyt muutamaan koulutoveriini elinikäisiä jälkiä. Kun he kuulevat nimeni, tulee mieleen ylimielinen teini joka kokee olevansa muiden yläpuolella ja jonka naurulta ei säästy. Tästä ajatuksesta alkoi syvä häpeä ja katumus. Olen pyytänyt monelta anteeksi, paitsi myöhemmin on selvinnyt, että kaksi henkilöä noilta ajoilta on estänyt minut someissa. Se siis tarkoittaa, ettei yhteydenotto ole toivottu.
Itseinho teoistani on syvää. Jouduin pika-ajalla lääkäriin intensiivisen masentuneisuuden ja viiltelyn takia. En halua opiskella, koska koen että silloin olen stereotyyppi menestyvästä kusipäästä. En halua nähdä poikaystävääni, koska en ansaitse hellyyttä, kehuja ja seksiä. En halua nähdä ystäviäni, koska en ansaitse hauskanpitoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haluan näyttää uhreilleni, ettei minulla mene hyvin. On ollut viikon mittaisia jaksoja, kun en kykenen muuhun kuin sängyssä makaamiseen ja itkemiseen, ja toisaalta koen että se on minulle oikein. Vaikka minun kärsimyksestä ei ole konkreettista apua kenellekkään, se tuntuu joltakin hyvitykseltä: en päässyt tästä kuin koira veräjästä. Välillä mietin, onko lisää asioita joita olen tehnyt. On sanontana, ettei kiusaaja itse muista tekojaan. Olenkohan ollut vieläkin kamalampi mitä muistan?
Netissä lukee aihetta sivuavissa keskustelussa, kuinka yhä keski-ikäisenä vanhoja kiusaajia ja ilkeitä nuoria muistellaan puistattavina henkilöinä. Minä olen joillekkin se hahmo. Mikään ei syö minua sisältäpäin enempää. Vaikka kuinka käännän elämäni suunnan ja minusta tulee professori ja perheenäiti, joillekkin tulen aina olemaan pelottava naama, jonka silmissä ei ole lämpöä. Sekin olen minä ja yhtälailla todellinen kuva minusta, kuten kaikki positiiviset ajatuksetkin.
Yritän kaikkeni olla erilainen ihminen ja olen muuttunut parempaan suuntaan. Minulla on lukiosta ne kaksi ystävää ja lapsuudesta muutama ja pyrin olemaan heille ja muille läheisilleni läsnäoleva ja kuunteleva henkilö. Kehun, kannustan ja koen aitoa iloa muiden onnistumisista. Olen myötätuntoinen myös väärin toimineita kohtaan ja annan anteeksi. Moni haluaa jutella kanssani omasta elämästään ja pyrin parhaani mukaan auttamaan heitä. Nykyään koen toimivani melko hyvin ja muiden arvostelu on jäänyt täysin taka-alalle. Se ei silti poista menneisyyttäni.