Pitäisikö suhteessa olla järjellä vai tunteella?
Kyseessä siis sellainen tilanne, että ollaan teini-ikäisinä alettu seurustelemaan, mutta nyt kun kumpikin aletaan olla yli 20 niin alkaa tulla itselle sellasia viboja, että vaikka rakastan tätä toista ihmistä, niin järjellä ajateltuna me ei sovita yhteen.
Tämän takana on myös se, että ollaan niin eri pisteissä aikuistumisessa, mistä ollaan avoimesti puhuttu. Arvostan sitä, että toinen tahtoo ottaa vastuuta jne. aikuistua omaa tahtiin ja tekee sen niin kuin hänelle sopii, itsestä vaan tuntuu toisinaan, että on turhauttavaa odotella toisen aikuisen saappaisiin astumista. Sitä kyllä tapahtuu, mutta ei niin nopeasti, kuin minä tarvitsisin.
Myönnän toki myös itsekin oman keskeneräisyyden, että vika ei todellakaan ole ainoastaan hänessä. Sovittiinkin, että nyt pahimpaan kriisiin pidetään suhteessa tauko, eikä mietitä tätä asiaa hetkeen, annetaan niin sanotusti ilman jäähtyä ja palataan miettimään asiaa sitten.
Tarttisin kuitenkin vinkkejä miten lähestyä tätä asiaa. Itse tarvitsisin toiselta sitä, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni, mutta jos hän vain tarvitsee siihen enemmän aikaa, niin pitäisikö odotella, että hän on valmis, vai pitäisikö vain tulla tulokseen, että me lähestytään aikuisuutta niin eri vauhdeissa, ettei niitä pysty asettamaan yksiin ja nämä erot vaikuttaa liikaa meidän väleihin?
Edit: kyse siis esimerkiksi sitä, ettei kumppani koe olevansa valmis kokoaika työhön ja keskittyy enemmän harrastuksiin jne mukaviin asioihin esim. Videopeleihin ja itselle tulee kova pelko siitä, että hän tulee aina olemaan tuollainen, eikä ikinä mene töihin tms. Myös on sellainen juttu, että itse olen päässyt yli bilettämisestä ja juomisesta, etenkin porukalla jolla ennen biletettiin, mutta nyt oon kasvanu niistä yli ja jotenki näyttäytyy toisen bilettäminen lapsellisena, vaikka en haluiskaan tuomita.