Onko täällä muita henkeen ja vereen feministejä jotka on aivan järkyttyneitä siitä cornellin yliopiston tapauksesta? Itse alan olla niin täynnä raivoa että tuntuu että räjähdän. Kertokaa omia ajatuksia!!
Eli ongelmana on että tää onjo toinen uus laturi kahen päivän sisää 🙃 tehny tätä pienestä asti mut rauhottu vähä jossaa vaihees . Nyt sit pahentunu taas ja entiiä mitä teen ??? pelkään et se saa jonku sähköiskun viel jokupäivä . Hampaat ja ikenet kunnossa ollaan ell käyty muista syistä aika paljon lähiaikoin ja siellä katottu myös ne ! Ei siis myöskään mitää halpaa touhuu ole:,) kertokaa omii kokemuksii ja et onko ne karkote suihkeet auttanu ja mitä kanttii kokeilla … lähenki tästä uuden piuhan ostoksille taas 👍🏻🥲
Mikä tää ihmisten supikoira vihaaminen on. Vaikka oliskin vieraslaji niin eikai niitä kukaan sentään tapa päähän lyömällä
Oon parikymppinen nainen ja oon ollut mun poikaystävän kanssa noin kaksi vuotta. Käytän tässä hänestä nimeä Mikael.
Mulla alkaa oikeasti olla mitta täynnä tätä suhdetta. Tuntuu, ettei hän näe omassa toiminnassaan juuri mitään vikaa, vaan jos jokin menee huonosti, syy löytyy helposti musta.
Yksi iso asia on hänen hygieniansa ja yleinen arjenhallinta. Hän ei ole pessyt hampaitaan kunnolla moneen kuukauteen. Etuhampaissa on näkyvästi kovettunutta plakkia/hammaskiveä ja hengitys haisee pahalle. Tästä huolimatta hän yrittää välillä väkisin pussata mua, vaikka olen sanonut, ettei se tunnu musta hyvältä. En halua suudella ihmistä, joka ei pese hampaitaan kuukausiin.
Hassuinta on se, että jos hän on menossa kavereita tapaamaan, hän kyllä käy suihkussa ja laittaa dödöä. Eli hän selvästi pystyy huolehtimaan hygieniastaan silloin, kun itse kokee sen tärkeäksi. Mun kanssa ollessa hän ei tunnu välittävän.
Hän ei myöskään oikein huolehdi itsestään muutenkaan. Jos ulkona on kylmä, hän saattaa lähteä liian vähissä vaatteissa ja sitten tulla kipeäksi. Sitten mun pitäisi muistuttaa häntä pukeutumaan lämpimästi. Tuntuu välillä siltä, että mun pitäisi olla hänen äitinsä eikä tyttöystävänsä.
Ja kun hän tulee kipeäksi, hän tartuttaa mut todella helposti. Mulla on muutenkin huono vastustuskyky, joten sairastun hänen kauttaan jatkuvasti. Silti hän ei tunnu ottavan tartuttamista tai mun sairastumisriskiä kunnolla huomioon.
Ruoan kanssa on sama juttu. Hän ei tunnu osaavan tai haluavan tehdä itse kunnollista ruokaa, vaan syö lähinnä eineksiä ja valittaa mulle jatkuvasti, ettei hänellä ole ruokaa tai että on nälkä. Me ei edes asuta jatkuvasti saman katon alla, joten en ymmärrä miksi hänen ruokailunsa pitäisi olla mun vastuulla.
Hän kiukuttelee ihan uskomattoman pienistä asioista ja jos joku ei mene hänen haluamallaan tavalla, siitä tulee helposti riita. Lisäksi hän tekee mulle jatkuvasti oharit kavereidensa takia. Saattaa olla sovittu jotain yhdessä, mutta sitten kaverit menevät edelle ja meidän suunnitelmat perutaan tai unohdetaan.
Hänen oma kotinsa on myös ollut kuukausia todella huonossa kunnossa. Siellä ei käytännössä siivota. Roskia on ympäriinsä, pilaantunutta ruokaa jää lojumaan ja sängyssä ei välttämättä ole edes kunnollisia lakanoita. Patjassa on tahroja ja pussilakana saattaa olla irrallaan ja puoliksi lattialla päivästä toiseen.
Siivota hän ei jaksa, mutta pelaamiseen löytyy kyllä energiaa.
Rahasta on tullut myös iso ongelma. Hän on velkaa mulle rahaa, minkä takia mun oma taloustilanne on tällä hetkellä todella huono. Mulla ei ole kunnolla rahaa edes ruokaan, mutta silti hänen omat raha- ja ruokaongelmansa tuntuvat päätyvän mun vastuulle.
Ja riidoissa hänen käytöksensä on välillä todella aggressiivista. Hän huutaa, kiroilee ja saattaa raivostua asioista, joista pitäisi pystyä puhumaan normaalisti. Jos yritän sanoa, että jokin hänen tekemänsä asia loukkasi mua, hän saattaa väittää, että ymmärsin väärin, väitän vastaan tai että olen itse aiheuttanut tilanteen.
Hän on myös aiemmin käyttäytynyt väkivaltaisesti mua kohtaan, eli kyse ei ole pelkästään siitä, että hän olisi vähän huono siivoamaan tai pitämään itsestään huolta.
Lisäksi hän on puhunut väkivallasta muita ihmisiä kohtaan ja uhannut käydä joidenkin ihmisten kimppuun. Myös mun läheisistä on puhuttu tavalla, joka on saanut mut oikeasti pelkäämään tilanteen eskaloitumista.
Kaiken tämän jälkeen hän saattaa seuraavana päivänä käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos otan jonkin aikaisemman tilanteen puheeksi, hän saattaa sanoa ettei muista sitä tai että olen ymmärtänyt kaiken väärin.
Mä olen alkanut oikeasti miettiä, olenko itse tullut tässä suhteessa jotenkin sokeaksi. Ulkopuolisena tämä kuulostaisi varmaan aika selvältä, mutta kun itse on keskellä suhdetta, kaikkea alkaa helposti kyseenalaistaa.
Mitä te ajattelette tästä? Onko tässä enää mitään järkeä yrittää korjata, jos toinen ei näe omassa toiminnassaan ongelmaa eikä ota vastuuta siitä, miten kohtelee mua?
Entiiä onko oikee paikka kysellä, mutta yritän kuitenkin. Onko posit? 💕 Kiitos avusta <3
Katon parhaillaan masked singerin uutta kautta ja miksi ihmeessä noissa esittelyissä on pitäny käyttää tekoälyy? En tosiaan tiiä onks sitä käytetty aikasemmillakin kausilla kun en iha hirveemmin oo aikasemmin kattonu. Mut ihan hyvin muistaakseni muillakin kausilla on onnistunu hahmojen esittelyt ilman tekoälyn käyttöö, joten mielestäni ihan hyvin ois voinu tehä perinteiseen tapaan. Muilla ajatuksia?
Omasta mielestä Daniel Craig. Casino royale🔥
Uskaltaisitteko pestä untuvatakkia pyykkikoneessa, vaikka pesuohjeessa lukee hand wash only? Takissa on tosi paljon tahroja se pitäisi saada puhtaaksi😭
En yleensä juo su-to ellei ole joku tapahtuma ja kellokin on niin paljon, mutta nyt painaa vaan kaikki niin paljon enkä tiedä mitään muita ratkaisuja kuin juominen. Alkoholi melkein päätti elämäni noin kolme viikkoa sitten. Melkein kuolin. En halua ihan vielä kuolla mutta en kaihda asettamasta itseäni isoihin riskitiloihin. Keksittekö mitään muita toimivia keinoja parantaa oloa ainakin lyhytaikaisesti kuin alkoholi?
Heii, en ollu varma onks oikee subi mut menkööt😂 mut mitä mieltä ootte ton gypsyn ex miehen/miehen Ken urkerin kuolemasta? Tekikö gypsy sen ? Folio hatut päähän haluun kuulla kaikki salaliittoteoriat!!
Ihan research purposes only
Kumppani kertoi, että porno kiihottaa häntä enemmän kun minä tai minun lähettämät videot tai meidän yhdessä kuvaamat seksivideot. Onko tämä normaalia?
Kyllä mulla itsellä ainakin se kumppani on kiihottavin asia :(
Miksiköhän nykyään todella moni oikeuttaa tai selittää käytöstään ties millä diagnooseilla ja näiden varjolla annetaan yllättävän paljon anteeksi.
Vielä silloin kun olin yläasteella jos joku oli ilkeä tai ahdistava ihminen sanottiin vaan että no se on kusipää tai mulkku, eikä alettu heti puolustelemaan että ”sillä on ADHD, keskivaikea masennus ja nivelreuma niin kyllä sen nyt ymmärtää”. Itsellänikin on monia mielenterveysongelmia ja ADHD mutten ikinä ole oikeuttanut paskaa käytöstäni näillä diagnooseilla vaan olen aina ottanut vastuun tekemisistäni ja pyytänyt anteeksi sekä sen jälkeen oikeasti muuttanut käytöstäni pysyvästi.
Mikä siinä on, että todella moni puolustautuu vetämällä aina jonkun diagnoosikortin hihasta ja sitten aletaan heti silittelemään päätä, että voi kuinka vaikeaa ja pitäisi ymmärtää. Mä en ihan oikeasti ymmärrä paskaa / muita vahingoittavaa käytöstä, ellei nyt ole ollut joku psykoosi päällä, minkä aikana on töpeksinyt. Omaa käytöstä pitäisi pystyä muuttamaan jos käyttäytyy jatkuvasti huonosti, jos ei vain pysty niin ehkä ei kannattaisi sitten olla muiden ihmisten seurassa, kunnes on saanut muutettua omat käytösmallit.
Mt-ongelmilla oman käytöksen oikeuttaminen aiheuttaa myös usein hirveitä ennakkoluuloja muita saman diagnoosin omaavia kohtaan. Esimerkiksi jos joku pahoinpitelee kumppaninsa ja sitten sanoo, että se johtuu varmasti osin siitä että hänellä on epävakaa voi se antaa muille sellaisen kuvan, että kaikki sen diagnoosin omaavat ovat kykenemättömiä hallistemaan vihaansa parisuhteessa. Ja näitä selittelyjä näkee oikeesti somessa jatkuvasti.
Mulla on mieheni kanssa todella vaikeeta kommunikoida.
Tuntuu, ettei hän omaa mitään tilanne tajua, itse säätely kykyä, ymmärrystä tai asettua toisen asemaan millään tavalla.
Hän on tunteellinen, herkkä sekä todella suojelevainen itseään kohtaan.
Hän on toisen maan kansalainen (muuttanut suomeen lapsena alakoulu ikäsenä)
Osaa hyvin suomee, MUTTA tulee tiettynä outoja sanavirheitä ja ymmärryksen puutteita, etten aina voi laittaa kieliongelman piikkiin vaa että hänellä olisi oikeesti jokin vaiva jota ei koskaan oo tutkittu.
Mut mitä tulee kommunikointiin. Hän oli mulle yks ov tosi perseestä suoraan sanoen. Oltiin paikassa x, sanoin miehelleni "jatketaako eteenpäin" ihan normaalisti. Hänellä tuli yhtäkkiä kiukkupuuska ja huus kaikkien eessä mulle "mikä vittu kiire taas on??". Mul tuli tosi pahaolo tos ja en tarkottanu sillä mitään pahaa, normaalisti sanoin. Koitin selittää hänelle, että oli mielestäni turha suuttua tosta, että voit kyllä sanoa nätimminkin, jos haluat jäädä. Hän ei päässy yli tuosta vaa jatko kiukutteluu ja selittelyy että "miks ihmisillä on kokoajan kiire, kaikki pariskunnatkin juoksee vaa täällä eikä nauti". Menin tosi vaikeeks ja en tienny enään miten rauhotan häntä samaa aikaa ajatus oli, että ei ole minun velvollisuus lohduttaa aikuista miestä, joka ei osaa itse tiedostaa käytöstään siinä hetkes. No yritin kuitenki rauhottaa. Ei onnistunut. Päätin, että en halua jatkaa tätä x paikassa kiertelyä ja lähden hotelliin, ehdotin että tullaan huomenna jooko uudestaan. Ei käynyt, hän vain sano "mä meen yksin, koska mua kiinnostaa NYT". Olin siinä sitten, että okei ja harmitti vitusti. Tälläsii pienist asioist on tullu todella turhia riitoja.
Pahin mistä hän on suuttunut ikinä nii kihlaukseen pyytämisestä.
Mut joo, tiedän että jengi on sillee eroo, tai mussa on jokin vika ja tuun mustamaalaa miestäni. Mun arvoihin kuuluu nöyryys ja toisen kunnioitus, mä en haluisi ikinä alentuu samalle kiukuttelu tasolle. Jatketaan kommenteissa ihmettelyä.
Moi, tää on pitkään painanut mieltä joten päätin puhua asiasta täällä.
Oon parikymppinen mies pk-seudulta. Oon tosiaan kärsinyt tosi pitkään yksinäisyydestä enkä oikeesti tiiä miten jaksan enää. Mulla ei oo oikeen ikinä ollut oikeita kavereita ja käytännös alakoulusta asti oon lähes kokonaan ollut joko yksin tai sit vaan ihmisten kanssa, jotka ei oikeesti olleet läheisiä kavereita, tai jotka kiusas mua ja joihin ei oikeesti voinu edes luottaa.
Tuntuu vaan niin masentavalta elää kun kaikki nää vuodet valuu pois siinä et oon vaan yksin mun huoneessa samalla ku muut ihmiset oikeesti elää ja kokee asioita. Tuntuu vaan et oon antanut kaiken mennä hukkaan.
Lukiokin meni täysin yksin ja tuntuu vaan et jäin kaikesta paitsi. Mielenterveyskin laski siihen pisteeseen et olin tosi lähellä jäädä valmistumatta kun jaksaminen ei vaan riittäny opiskeluun. Nykyäänkin oon vaan niin loppu henkisesti et tuntuu vaikeelta saada mitään edes aikaseksi ja tunnen itteni vaan turhaks ja mitättömäks.
Mun sosiaaliset suhteet rajoittuu nykyään muutamiin nettikavereihin joiden kanssa tulee pelattua ja puhuttua, mutta välimatkat on tosi pitkiä ja mitään irl ihmissuhteita mulla ei käytännössä ole. Urheiluharrastus myös löytyy mut senkään kautta en oo löytänyt aitoja ihmissuhteisiin tiimikaverien ulkopuolella.
Mua myös ahdistaa ja ylipäätään sosialisoituminen tuntuu tosi vaikeelta varsinkin irl. Ihmisille puhuminen tuntuu tosi vaikeelta ja yliajattelen helposti kaikkea, esim tosi usein ahdistaa et olinko mä sittenkin liian ärsyttävä tai et oonko vaan liian tylsä ku en osaa puhua ja et mun kaa ei haluta olla. Tuntuu myös et inhoon itteäni ja mun on tosi vaikee nähdä itessäni mitään hyvää, en kestä kattoo itteäni edes kuvista kun vihaan miltä näytän.
Ja sinänsä ymmärrän et ehkä tää kaikki lopulta vielä kirkastuu ja haluun vaan uskoo siihen, mut tän kaiken keskellä se on vaan tosi vaikeeta.
Onko kellään teistä niin pahaa epäonnistumisen pelkoa, että jos joku ees mainitsee nätisti jostain virheestä niin tulee hirveä pala kurkkuun ja alkaa heti itkettämään, nimittäin mulla on. Useasti jopa livistän kivoistakin jutuista, kun pelkään epäonnistuvani. Antakaa vertaistukea ja jos osaatte kertoa miten tästä voi jotenkin päästä pois/tätä tunnetta lieventää niin kertokaa. Tänäänkin aamulla sanottiin pikku virheestäni ihan ystävällisesti ja koko päiväpä meni sitä harmitellessa.
Yliopisto on vasta just alkanut ja tuntuu että oon jo ihan loppu. Oon yksinäinen ja stressaan pienimmistäkin asioista.
Tuntuu että pitäis olla onnellinen ja kiitollinen että pääsi kouluun, varsinkin kun pääsin vähän vahingossa alalle johon ei moni hae. On varmasti monia jotka on tehnyt paljon töitä ja hakenut monena vuonna eikä vieläkään ole tullut hyväksytyksi.
Onko täällä muita jotka kärsii samoista asioista? Haluaisi hakea apua mutta hävettää. Mitä jos oonkin vaan kiittämätön ja laiska?
Moikka! Vähän etuajassa oon mutta aattelin tehdä joulukalenterin poikaystävälleni mutta en keksi mitä kaikkea voisi siihen ostaa/tehdä. Olisko teillä ideaa mitä siihen voisi keksiä
Hei! Haluisin kysyä apua kun en oo mikään hius ekspertti ehkä joku osaisi neuvoa mua.
Eli oon miettinyt että haluisin mennä kampaajalle poistamaan mustan hiusvärin ja värjätä siellä tummanruskeat hiukset niin osaako joku sanoa että vaatisiko tämä monta eri värinpoisto kertaa ja saako tehtyä värinpoiston ja värjäyksen vain yhdellä kampaaja käynnillä vai pitääkö käydä useammalla? Mustat hiukset mulla on nyt ollu semmosen 6 vuotta niin oletan varmaan että se on aika hankala saada sieltä pois? Ja hiukseni ovat lyhyet ja keskipaksut ja suht hyvässä kunnossa. Ja tulee varmaan tietenkin maksamaan aika paljon. Kotona tulisi halvemmaksi mutta en uskalla kotona alkaa värinpoistoa tekemään. Mutta pelottaa myös paljon jos ne hiukset tuhoutuu siellä kampaajallakin sen värinpoiston takia😖