Yksinäisyys, ahdistus ja itsetunto
Moi, tää on pitkään painanut mieltä joten päätin puhua asiasta täällä.
Oon parikymppinen mies pk-seudulta. Oon tosiaan kärsinyt tosi pitkään yksinäisyydestä enkä oikeesti tiiä miten jaksan enää. Mulla ei oo oikeen ikinä ollut oikeita kavereita ja käytännös alakoulusta asti oon lähes kokonaan ollut joko yksin tai sit vaan ihmisten kanssa, jotka ei oikeesti olleet läheisiä kavereita, tai jotka kiusas mua ja joihin ei oikeesti voinu edes luottaa.
Tuntuu vaan niin masentavalta elää kun kaikki nää vuodet valuu pois siinä et oon vaan yksin mun huoneessa samalla ku muut ihmiset oikeesti elää ja kokee asioita. Tuntuu vaan et oon antanut kaiken mennä hukkaan.
Lukiokin meni täysin yksin ja tuntuu vaan et jäin kaikesta paitsi. Mielenterveyskin laski siihen pisteeseen et olin tosi lähellä jäädä valmistumatta kun jaksaminen ei vaan riittäny opiskeluun. Nykyäänkin oon vaan niin loppu henkisesti et tuntuu vaikeelta saada mitään edes aikaseksi ja tunnen itteni vaan turhaks ja mitättömäks.
Mun sosiaaliset suhteet rajoittuu nykyään muutamiin nettikavereihin joiden kanssa tulee pelattua ja puhuttua, mutta välimatkat on tosi pitkiä ja mitään irl ihmissuhteita mulla ei käytännössä ole. Urheiluharrastus myös löytyy mut senkään kautta en oo löytänyt aitoja ihmissuhteisiin tiimikaverien ulkopuolella.
Mua myös ahdistaa ja ylipäätään sosialisoituminen tuntuu tosi vaikeelta varsinkin irl. Ihmisille puhuminen tuntuu tosi vaikeelta ja yliajattelen helposti kaikkea, esim tosi usein ahdistaa et olinko mä sittenkin liian ärsyttävä tai et oonko vaan liian tylsä ku en osaa puhua ja et mun kaa ei haluta olla. Tuntuu myös et inhoon itteäni ja mun on tosi vaikee nähdä itessäni mitään hyvää, en kestä kattoo itteäni edes kuvista kun vihaan miltä näytän.
Ja sinänsä ymmärrän et ehkä tää kaikki lopulta vielä kirkastuu ja haluun vaan uskoo siihen, mut tän kaiken keskellä se on vaan tosi vaikeeta.