u/WeirdDinosaur345

Couldn't watch it myself but so many people are saying it was awesome so it would be fun to buy it on blu-ray at some point

As far as I can tell the releases so far have been "mini albums".

Any chance they'll release a regular album on a CD/vinyl at some point?

Itse vaan lottoan, mutta sekin vain 1 rivi (1€) per viikko eli 4€/kk tai 52€/v. Tiedostan, että todennäköisesti tuossa jää miinukselle, mutta se älyttömän olematon mahdollisuus miljoonavoittoon on ollut tuon rahan väärti itselle, kun se antaa ns. konkreettisen luvan haaveilla.

Tiedän, että jotkut lottoaa lähemmäksi 100€/kk ja toiset pelaa kympeillä tai satasilla automaattipelejä, urheiluveikkauksia yms. Eli, jos ei mietitä voittoja niin paljonko laitatte noihin uhkapeleihin rahaa?

Olen todennäköisesti kirjoitellut aiheesta jo aiemmin ainakin sivuten, mutta näistä mun tyhmistä kysymyksistä on ollut mulle itselle edes vähän apua asioissa etenemisissä niin siksi kysyn aiheesta lisää, kun täältä on tullut ihan ihmisiltä vastauksia enkä uskalla luottaa pelkkiin tekoälyn antamiin vastauksiin, jos sitä joku meinasi ehdottaa.

Tän ketjun pointtina on kuvailla mun omaa tilannetta, miten se on kehittynyt ja kysyä vinkkejä yleisesti tilanteeseen liittyen, kun tuntuu, että voimavarat on tosi lopussa.

Tosi lyhyesti oma tausta, täs tulee tosi paljon tekstiä niin sen voi skipata ton ekan osuuden jälkeen missä tulee ne tosi olennaiset lähtökohdat kirjoitettua, jos ei tarkemmin kiinnosta. Kirjoitan taustatiedot siksi, jos ne auttaa neuvojen muodostamisessa, kun mulle ei aivan kaikki yleispätevät ohjeet oikein toimi sellaisenaan mun kokonaistilanteen takia. Laitan boldattuna myöhemmin maininnan missä itse aiheen ydinosio alkaa, jos haluaa lukea vain sen.

Tarkemmin taustasta: täl hetkel päälle 30v mies, asun vanhempieni luona (mulla on oma huone), AMK käyty mutta työkyky meni vuosia sitten, nykyään diagnooseina vaikea-asteinen masennus ja pakko-oireinen häiriö (OCD). Hoitona täl hetkel toimintaterapiaa (missä altistusharjoituksia + arkitaitojen ylläpitämistä) viikottain ja hoitokontaktin tapaaminen noin kerran, joskus kaks kertaa kuussa (ei löydy vapaita aikoja enempää, aiemmin oli 1-2 viikon välein) sekä lääkityksiä (kokeiltu vuosien aikana useita eri lääkityksiä lääkärin ohjeistamana, ei merkittävää vastetta). Arki on älyttömän rajoittunutta. Ihmiset sekä asiat yleisesti ahdistaa ja sosiaaliset tilanteet kuormittaa merkittävästi. Esim. hoitokäynnin jälkeen loppupäivänä on vaikea tehdä oikein mitään, kun ei meinaa välillä edes silmiä saada pidettyä auki, kun on oikeasti uupunut, vaikka olisi vaan jutellut hoitokontaktin kanssa lähes tunnin. Yhtenäkin päivänä oli nälkä käynniltä palaamisen jälkeen, mutta jopa ruoan lämmittäminen, itse syömisestä puhumattakaan tuntui liian raskaalta toiminnolta, siis tuntui kuin nukahtaisi pystyyn, kun oli niin uupunut olo. Ruokailu ei onnistunut, kuin vasta levon jälkeen.

Tarkemmin OCD:n puolella haasteina näkyy, että en uskalla koskea tavaroihin oikein ollenkaan ilman pitkiä rituaaleja. Oma puhelin lievän verran poikkeus, kun sen pystyn helposti pyyhkimään, mutta siinäkin tulee koko ajan eri rituaaleja. Esim. luen ikävän sanan -> selain kiinni, kännykästä näyttö pois -> mielen sisällä tietty mantra -> näyttö päälle, avaa sovellus X kertaa -> nyt voi jatkaa...kunnes tulee jokin uusi triggeri. Toi on tosi yksinkertaistettu tilanne, mutta yleisesti siinä pää yrittää pitää puhtauden tunnetta yllä mihin vaikuttaa ihan satunnaisetkin jutut.

Tietokonetta en pysty käyttää kuin tosi harvoin, viimeksi käynnistänyt yli puol vuotta sitten, mikä harmittaa, kun se on ollut mun rakkain harrastus koko iän. Kirjat ollut myös harrastus läpi elämän, mut myös se on vaikeutunut merkittäväsgi. Oon yrittänyt siinä lukemisessa kehittyä ja yrittänyt lukea, vaikka oireet pistää lukemaan sivuja tai kappaleita uudestaan. Se on kuitenkin tosi raskasta. Oon silti tänä vuonna pysynyt lukemaan useamman sarjakuvakirjan ja pari lyhyempää fantasiakirjaa kirjastosta (en uskalla viedä noita kirjoja mun huoneeseen, kun ne tuntuu saastuneilta, mutta olen yrittänyt lukea esim. keittiössä).

Oon myös yrittänyt lisätä ulkonaolemista ja liikuntaa. Leffateatterissa tykkäsin aiemmin käydä, mut se on vähän jäänyt, kun leffaliput on aika kalliita ja erityisesti viime vuosina ihmiset alkanut lisääntyvässä määrin (mun kokemus) käyttäytymään epäkohteliaasti siellä salissa (enkä yksinäni uskalla sanoa asiasta), esim. jalkoja pidetään edessä olevan päänojan päällä varpaita heilutellen (sentään sukat jalassa) mikä näkyy ärsyttävästi, kun haluaisi keskittyä siihen leffaan. Aiemmin kävin leffassa kerran kuussa tai joka toinen kuukausi. Nyt käynyt kerran tänä vuonna.

Syömisessäkin ollut haasteita. Lähinnä, että syömään menemiseen liittyy niin paljon OCD-rituaaleja, että usein on tosi raskasta käydä useammin kuin kerran päivässä syömässä kunnon ruoka. Oon kompensoinut sit epäterveellisesti esim. sipseillä mitä valmiiksi laittanut kippoon huoneessa. Paino kuitenkin vielä just ja just normaalilla tasolla (pituus ~175cm paino 74kg). Silloin, kun oon pidempiä aikoja yksin kotona niin jäänyt ruokapuoli vähän heikoksi, kun kaupassakäynti välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kirjoitinkin tässä tovi sitten, että onko vanhentuneita pikanuudeleita ok syödä, kun muu helppo ruoka oli loppu (pakkasesta varmaan olisi jotain löytynyt) eikä kauppareissu onnistunut siinä hetkessä.

Seuraava kohta voi herättää närää ihmisissä, mutta tosielämäs en aiheesta voi oikein puhua niin kirjoitan tähän mainintana vielä, että tykkäsin pitkään myös käydä kirkossa satunnaisesti sunnuntaisin messussa, kun siellä sai kuunnella urkujen soittoa ja uskonto on ollut mulle sellainen turva koko elämän, vaikka ns. tapauskovainen olenkin. Uskominen johonkin suurempaan mihin nojata varsinkin huonoina hetkinä on auttanut eri elämäntilanteissa. Nykyään en ole sielläkään uskaltanut käydä, kun masennusoireet pahentuneet ja osittain myös pelkää muiden mietteitä koko aiheesta (jotenkin luulen, et satunnaiset ihmiset aistisi sen musta ja halveksisi mua sen takia), kun netissä kirkkoaihe on yleensä todella negatiivinen. Lisäksi kerran, kun multa hoitopuolella tai sosiaalityön puolella kysyttiin harrastus yms. jutuista (käynkö missään tms.) niin mainitsin yhtenä asiana ton kirkkokäynnin niin mun mielestä kysyvä osapuoli katsoi mua lähes inhoten, kun mainitsin sen kirkkoasian, vaikka ei ääneen mitään sanonutkaan. En jatkanut asiasta sen tarkemmin siinä tilanteessa. Mulla toi uskonto itsessään ollut tosi henkilökohtainen juttu eikä siitä muut tiedä paitsi muutama terveydenhuollonpuolen henkilö. Koko ikäni ollut tapauskovainen, mut masennusoireiden pahetessa uskontokin nosti päätään mun kohdalla. Yhtenä isona kohtana muistan, kun pelasin 2015 Life is Strange peliä (tietokoneen käyttö vaikeutui merkittävästi vasta vuosia tuon jälkeen) ja siinä tuli erikoisesti uskonto merkittävällä tavalla esille ja se herätti itsessä vahvan pelon koko elämään liittyen. Jotenkin se pelin tilanne resonoi tosi vahvasti. Tähän asti siis uskonto on ollut mulle voimavara, mutta kääntöpuolena myös se jarruttaa niitä itsetuhoisia ajatuksia käytännön puolella...siis itsetuhoisia ajatuksia se ei ole vähentänyt, mutta ehkä estänyt pahempia käytännön haittoja. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Mä olen yrittänyt löytää jotain valoa elämään. Yrittänyt ottaa hoitohenkilöiden neuvoista kiinni eli keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Yksinkertaisiin onnistumisiin. Esim. ottaa se "voittona", jos pääsin käymään vessassa ilman, että meni 30min pesten käsiä, sain syötyä ruoan ruokapöydässä istuen eikä seisaalta (koska tuoli jostain syystä sinä päivänä pelottaa) yms.

Näistä vinkeistä huolimatta mun on tosi vaikea löytää sitä lankaa mistä ottaa kiinni, että voisi jatkossakin edistyä, kun tietää miten epäonnistunut olen kokonaisuutena. Harvalla elämä menee miten on suunnitellut ja toivonut, mutta nää oireet tuntuu oikeasti rikkoneen mun pään. Mä en enää edes muista miten asiat oli, kun oli "normaali". En enää pysty kuvittelemaan minkälaista on koskea julkisilla paikoilla ovenkahvoihin paljaalla kädellä ilman järkyttävää ahdistusta tai kuvotusta. Ihmettelen myös miten ihmiset ei takerru jokaiseen yksityiskohtaan ja jälkikäteen mieti miten asian voisi korjata yms. kun itsellä noi syyllisyydentuntemukset on jatkuvia.

Masennus myös pahentunut, kun mä viimein näen miten mun läheiset oikeasti halveksii tai jopa vihaa mua. Osittain siksi miten mun oireet (tai siis miten minä käyttäydyn niiden oireiden takia) vaikuttaa heihin mun läsnäollessa, mutta myös siksi, kun olen häpeäksi heille. Aiemmin luulin, että olin vaan "outo" eikä siksi minua kaivattu mihinkään, mutta nyt vuosien aikana olen huomannut, että asia ei olekaan niin, kun olen yrittänyt itse olla aktiivisempi sosiaalisesti perheenjäsenten kanssa. Kaikki muut elää suht. normaalia elämää ja minä olen jäänyt peräkammaripojaksi. Ajattelin nuorempana, että tähän ikään päästessä olisi omistusasuntoa, parisuhdetta ja muutenkin elämä aivan eri tilanteessa. Nyt nuo kaikki tuntuu epärealistisilta asioilta.

Kirjoituksesta varmaan välittyy, että vointi ei ole parhaimmasta päästä. Mä olin pitkään tilassa, että tunteet ei näkynyt kummemmin. Osasin pitää naaman perusilmeellä, mutta nyt viime aikoina on ajoittain ollut kotona vaikeata pitää silmiä kuivana, kun kaikki tuntuu niin vaikealta enkä mä näe miten tää voisi oikeasti muuttua parempaan suuntaan.

Taustatieto-osuus ohi:

Itse ketjun pointti. Mä oon haasteista ja noista epätoivon ajatuksista huolimatta nyt käynyt katsomassa vuokrakämppiä lähialueelta (yleisnäytöissä) ja niissä on tullut vähän toivoa, että voisiko elämä omillaan asuessa olla paremmin. Samalla kuitenkin tosi ristiriitaisesti pelkää koko asiaa älyttömästi. Ne kämpät mitä katsoin on ollut yksiöitä ja max 30m² mitkä on tietysti ihan isoja yksiöksi ja jotenkin se yhden huoneen olomuoto (pl. suihkutilat) tai siis pohjaratkaisu jo siinä näyttövaiheessa ahdisti. Mä oon nykyään lähes koko ajan vaan mun huoneessa ja ne yksiöt muistutti sitä tilannetta, mutta ilman vanhempia läsnä muissa huoneissa. Jotenkin pelkää, että syrjääntyy vieläkin pahemmin, kun sieltä poistuessa on heti "ihmisten ilmoilla" ja se tuntuu tosi vähäiseltä yksityisyydentä. Muistutti tosi paljon sairaalan osastohuoneessa olemista...ikävällä tavalla.

Mä puhuin vanhemmille mun ajatuksista ja he sanoi, et voisin tarvittaessa muuttaa takas, jos tilanne ei vaan toimi omassa kämpässä esim. muutaman kuukauden jälkeen (eli katsoisi toki miten asia toimii). Mä oon kiitollinen mun vanhemmille, mut samaan aikaan mä en näe miten mä voisin muuttaa takaisin. Ei he jätä mun nykyistä huonetta vaan olee.

Oon myös miettinyt kauemmaksi muuttamista milloin kaksio olisi mahdollinen samal budjetil ja se voisi auttaa siihen tilan ahdistavuuteen, mut samal multa jäisi kaikki pois. Hoitosuhteet pitäisi katsoa uudestaan ja en tiedä mitä uusi lääkäri tai hoitokontakti mun tilanteesta edes sanoisi. Mun mielestä mun tilanne on tosi vaikea, mut mitä, jos he on eri mieltä ja hoitoon ei pääsekään tai tilanne jotenkin muuten vaikeutuisi? Vanhemmat olisi satojen kilometrien päässä (no en ainakaan olisi jatkuvana taakkana) ja aivan kaikki olisi uutta.

Hoitokontakti myös maininnut tuetun asumisen yhtenä mahdollisuutena mitä voisi tutkia (ilmeisesti eri muotoisia vaihtoehtoja, esim. joku kävis säännöllisesti tsekkaamassa tjs).

Vuokralle muuttamiseen liittyen mun OCD oireet on pitkään toiminut ylikierroksilla. Pää miettii jatkuvasti ikäviä skenaarioita. Esim. mitä, jos vuokranantaja käy kämpässä omilla avaimillaan ilman lupaa, mitä jos kämpässä on jotain salakuuntelulaitteita, mitä jos naapuri kuulee mitä puhun itselleni (hiljaisella äänellä), mitä jos yläkerran naapurin puolelta tulee vaurioita ja se vahingoittaa myös mun kämppää yms.

Mä en vaan oikein tiedä mihin suuntaan mun pitäisi mennä. Pitkään on ollut ajatuksena, että onko mikään edes todellista. Miksi edes olla elossa? Olis kaikille helpompaa, jos mua ei olisi. Ei tartteis vanhempien hävetä mua aina, kun joku tulee kylään ja voisivat täysillä keskittyä muuhun perheeseen. Mä en vaan haluaisi, että ihan arkiset jutut olisi näin vaikeita mistään vaikeimmista jutuista puhumattakaan. Mulla oli ennen haaveita ja tavoitteita. Nyt kaikki tuntuu merkityksettömältä. Jos olisin parempi ihminen niin ehkä mulle ei olis näitä sairauksia tullut?

Joka tapauksessa tällaisen järkyttävän pitkän ja masentavan tekstin loppuun yhteenvetona se itse pointti eli siis kyselen, että onko ihmisillä jotain neuvoja tai rohkaisevia sanoja tähän tilanteeseen? Mä ymmärrän, että näiden viestien lukeminen varmasti turhauttaa pidempiaikaisia käyttäjiä, jotka muistaa aiempia tekstejä, kun mulla esim. kesti useampi kuukausi ennen kuin edes uskalsin lähteä asuntonäyttöihin ja tilanne muutenkin muuttuu älyttömän hitaasti. Kiitän kuitenkin, kun ihmiset on pääpainotteisesti olleet ystävällisiä ja kirjoittaneet vinkkejä sekä yleisesti kannustavia viestejä.

Kiitos, jos jaksoit lukea tän tekstin ja, jos tekstistä on jollekin muulle apua esim. pakko-oireisen häiriön hahmottamisessa niin se on hyvä.

This post contains content not supported on old Reddit. Click here to view the full post

This post contains content not supported on old Reddit. Click here to view the full post

Yötuntien voivottelua, mutta alkaa olla vähän epätoivoiset näkymät asiaan liittyen.

Mulla on OCD mikä todennäköisesti vaikuttaa asioihin, mutta tätä uupumusta tulee ihan kaikis tilanteis. En sen tarkemmin tupta taustaa availe, mutta oleellista kuitenkin on, että mä oon introverttipersoona, mutta osaan käydä sosiaalista kanssakäyntiä mielestäni aika normaalilla tasolla ja aina, vaikka 30min tai jopa 15min juttelutuokion jälkeen oon loppupäivän aivan uupunut.

Keskusteluaihe voi olla säästä, mulle mieluisasta elokuvasta tai jostain oikeasti raskaasta aiheesta. Ei väliä. Uupumus tulee aina.

Mä oon nyt jo tovin käynyt toimintaterapiassa missä yritän saada yleisesti arkea parempaan kuosiin ja jotkut käynnit on ihan enimmäkseen vaan juttelua. En ole silti huomamnut, että se uupuminen kanssakäymisen jälkeen olisi yhtään helpottanut. Muissa jutuissa on tullut lievästi edistystä, mutta tässä nyt kysyn tähän uupumiseen liittyen.

Onko tää vaan juttu mikä ei mene pois?

This post contains content not supported on old Reddit. Click here to view the full post

Tässä kirkolla tarkoitetaan siis ev.lut.kirkkoa. Vakava flair, että ei mene meemeilyksi.

Tosi usein eri nettikysymyksissä missä henkilö on avun tarpeessa (rahat loppu, ruokaa ei ole jne.) ja kysyy neuvoja niin vastauksissa tuodaan yhtenä vaihtoehtona esille kirkon diakoniapuoli mistä voi kysyä apua ja moni saakin akuuttiin tilanteeseen apua (kauppaan ruokalahjakortti tms.). Tämä on tietysti hyvä juttu eikä noissa tilanteissa yleensä ihmiset ryhdy käymään mitään kirkkokritiikkikeskustelua, kun se pointti on, että avuntarpeessa oleva saisi sitä apua.

Samalla kuitenkin muuten, jos kirkko nousee keskustelussa esille (uutisissa tms.) niin sävy on tosi usein erittäin negatiivinen.

Itselle tuosta tullut vähän erikoisesti sellainen vaikutelma, että nettikeskusteluissa se diakonia-avustustyö kyllä on jees, mutta muuten ev.lut.kirkosta ei tykätä.

Onko tuo muista vähän ristiriitaista, että voidaan rajata nuo diakoniajutut täysin omiksi jutuiksi, kun diakoniatyön olemassaolo kuitenkin vahvistaa sitä kirkon kokonaisuutta? Vai mitä ihmiset ovat aiheesta mieltä? Onko siinä mitään ristiriitaisuutta edes?

This post contains content not supported on old Reddit. Click here to view the full post

This post contains content not supported on old Reddit. Click here to view the full post

Ostin jokusen vuotta sitten silikonijääpalamuotin ja sen jälkeen oon kotona joka aterialla laittanut juomaan jäitä. Jääpalat lähtee vaivatta muotista, kun silikonimuottia pystyy vääntämään ilman, että menee rikki.

Kunnon luksusfiilis, kun aiemmin tottunut vaan, että jäitä on juomissa ollut vaan ravintolassa syödessä mitä tapahtui mulle ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään :D

Lyhyesti kirjan lähtöasetelmana on dystopia missä kaikkiin eläimiin on tarttunut ihmisille hengenvaarallinen virus tms. minkä takia kaikki eläimet piti hävittää.

Ihmiset kuitenkin haluaa syödä lihaa niin tuossa kirjan maailmassa ovat sitten lähteneet jalostamaan ihmisiä muiden ihmisten ruoaksi.

En lähde spoilaamaan itse tarinaa, mutta lyhyesti omat pohdinnat kirjasta:

Mielenkiintoinen asetelma. Selkeästi haluttu tuoda pohdintaa tosielämän eläinlihansyöntiin liittyen ja kuvaukset teurastukseen yms. liittyen oli aika brutaaleja.

Itse tarina oli vähän blääh ja mun makuun kirjan kirjoitustyyli välillä ontui, mutta asetelma oli sen verran poikkeava, että oli ihan jännä luettava.

Onko muut lukenut kyseistä kirjaa? Mitä pidit?

Ei ole summana mikään eläkepäiville heti mars useimmille. Halvan asunnon tuolla voisi jostain jo saada, mutta harva tuolla summalla mitään älyttömyyksiä saisi.

Miten tuo 100 000€ summa näkyisi käytännössä sun elämässä juuri nyt?

• Jos haluat tatuoinnin, odota ainakin kunnes olet 25v ja mieti se sijainti tarkkaan. Se 20v iässä pari vuotta mietitty kasvotatuointi voi oikeasti kaduttaa nopeasti. Aihettakin kannattaa miettiä oikeasti pitkään. Luin kommenttiketjun missä mainittiin, että animetatuoinneista Berserk-sarjan brand of suffering merkki on tosi yleinen mikä halutaan myöhemmin peittää. Parikymppisenä itselläkin olisi tullut tatuoitua, vaikka mitä mieluisista sarjoista, mutta nyt ne ei tuntuisi yhtä hyvältä idealta. Ei sillä, että ei joillekin olisi kyseessä sopiva tatuointi, mutta miksi ei odottaa vielä hetki siihen 25v kohtaabn? Pointtina kuitenkin, et 20-25 tulee jo tosi paljon henkistä kasvua ja pystyy paremmin miettimään onko jokin tatuointi oikeasti mitä haluaa eikä sitten parin vuoden päästä ole jo laaseroimassa pois.
• Jos mahdollista niin aloita matalariskinen sijoittaminen mahdollisimman aikaisin esim. indeksirahastot. Monelle ei ole toki mahdollista, mutta jo 50€/kk opettaa tuossa iässä aloitettuna tosi paljon siitä sijoittamisesta ja sitä voi sitten suuremmilla summilla tehdä paljon suuremmalla tietomäärällä, kun/jos työllistyy verrattuna, että vasta 30v aloittaisi asiaan tutustumisen koko asiaan.
• Harrasta säännöllistä liikuntaa. Ihan sama mitä. Kävele 10 000 askelta päivässä, tee 2x15min painonnostoharjoituksia päivässä tms. Parikymppisen jälkeen kroppa voi helposti olla rupukunnossa ja tuo liikunta auttaa sekä nykyhetkessä, että edesauttaa siinä, että keho pysyy ns. kasassa myös myöhemmin.
• Ole oma itsesi vapaalla (kunhan et aiheuta muille harmia). Nykyään ihmisiä voi pelottaa, kun kaikki kuvataan, mutta entäs sitten. Omana itsenään oleminen voi olla vapauttavaa ja antaa arjen stressiin kivasti energiaa. Käytä kivoja vaatteita, käy tanssimasa, uskalla mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, osallistu sua kiinnostaviin tapahtumiin (esim. stereotypinen hevari jossain poppikonsertissa) jne. sekä...älä mieti liikaa mitä muut ajattelee.
• Parikymppiset on ihmisen yks parhaimmista vuosikymmenistä monille. Opinnoissa helppo löytää kavereita, pääsee opiskelemaan kiinnostavia aiheita ja keho on vielä oletuksena hyvässä toimintakunnossa.

Muilla on varmasti paljon muita vinkkejä. Itselle tuli nämä mieleen.

Mitä vaihtoehtoja on vanhoille laseille, jos haluaisi itse niistä hyötyä? En tuu 99% varmuudella tarvitsee niin vahoja linssejä enää, kun silmät leikattu eli hyllyssä ovat vaan turhana.

Paljonko maksaa aurinkolasilinssien laitatus vanhoihin kehyksiin Suomessa? Tuli vaan jotain ulkomaiden optikkoesimerkkejä vastaan.

Omistetut kehykset ei kalliita. Muistaakseni kehykset itsekseen makso ~100-150€ ja oli viel joku kampanja, et 2 tai oliko kolmet yhden hinnal niin n. 50€ raameille.

Jos ei itse halua hyötyä niin tiedän, et ainakin joissakin optikoilla voi laittaa kierrätykseen.

Omalla kohdalla se on Eino Leinon käännös Danten Infernosta. En vielä ole lukenut Kiirastuli tai Paratiisi -osia. Tuossa Infernoa lukiessa tuli opittua monia vanhoja suomen kielen sanoja mitä en ollut edes kuullut aiemmin. Esim. en ollut kuullutkaan mistään jalopeurasta, mutta se on leijona.

Vaikein teos missä en päässyt alkua pidemmälle (joitain sivuja vaan) on Otto Mannisen käännös Homeroksen Odysseiasta. Ihan hirveästi vaikeita sanoja, osa oli itselle täysin tuntemattomia ja kokonaisuutena ei tuntunut ymmärtävän mitä tarinassa edes tapahtuu eli ei tuntunut kivalta yrittää lukea välittämättä siitä ymmärsikö jokaisen sanan. Se oli mun mielestä niin vaikeaa tekstiä, että tuntui kuin olisi lukenut ihan jotain toista kieltä. Jäi Odysseia lukematta.